Kaipaan ehkä liian helposti, aina jotakin ja johonkin, mutta samalla häkellyn helposti elämästä itsessään ja hölmönä hymyilen itsekseni kun tunne olemassaolosta on kevyt. Useimmiten se kai onkin.

Ääripäiden tunneihminen, sanoisin ehkä- seilaan ilosta melankoliaan hetkessä, unohdun helposti toisinaan omiin maailmoihini mutta useimmiten olen silti aika tässä.

Elo on lähinnä tasapainoilua koulun, duunin ja ihmishärdellien välillä. Enimmäkseen tää elämä nyt on tällasta hengailua ja hyörimistä, useimmiten kaikki tuntuu vähän turhan hektiseltä. Mutta toisaalta tekemisen meininki tuo kuitenkin merkityksen tuntua. Pysähtyneisyydessä sitä helposti vähän jumahtaa ja alkaa helposti funtsia juttuja ihan liikaa.

Mielessä on kyllä suuret päämäärät (tulevaisuuden suhteen), mutta toistaiseksi vielä todellisuudesta aika irrallaan. Valokuvaus ehkä tällä hetkellä isoimpia paloja (tosin aika tuore sellainen). Sen lisäksi kirjoittelu ja laulu kuuluu itselleni tärkeisiin ilmaisutapoihin mutta niissä en niinkään mihinkään suurempiin etappeihin tähtää.

Enimmäkseen kaikki suuret suunitelmat elävät vielä vain ajatuksen tasoa mutta itselleni jo se tekee kaikesta merkityksekkäämpää että on sentään sitten ajatus mitä kohti hiljakseen mennä. En ole hoppuihmisiä, vuosi pitää kyllä sinänsä sisällänsä paljon, niin sisäisiä kuin ulkoisiakin muutoksia, mutta itsensä toteuttamisessa ja päämäärien kohdalla se on yksi huijaus, vuosi sinne ja tänne, kyllähän tässä nyt ehtii.

Elokuvat: The Single man (ehkä vaikuttavin elokuva ikinä! Tsekkailkaahan) In to The Wild, American beauty ja Magnolia myös aikamoisia.

Kirjallisuus: Leijat Helsingin yllä (Kjell Westö), If nobody speaks of remarkable things/Jos kukaan ei puhu siitä mikä tärkeää (Jon McGregor), Sputnik rakastajani (Haruki Murakami), Raja ja Totta (Riikka Pulkkinen) ja Mark Levengoodin teokset nappaa myös kybällä.

Musiikki: Mumfords&Sons, Scandinavian music group, Beach house, Fleet Foxes, Kings of Convience, Yann Tiersen, Moby, Eva&Manu, Matti Johannes Koivu, Burning hearts....